Karppisiskoni Virpin neljävuotias tytär oli meillä sunnuntaihoidossa. Päivä sujui rauhallisissa merkeissä: kirjojen lukemista, nukkeleikkejä, rumpumusisointia alakerrassa, iltaruokailut, höpöttelyä. Vaikka lohisopan karppiversio ei oikein meinannutkaan maistua ruokapöydässä, saimme neidin sentään popsimaan sitä muutaman kunnon lusikallisen.
Illalla mieheni palautti tytön kotiin. Pikkulasten nukkumaanmenoajan jälkeen tuli tekstiviesti siskolta ”Neiti sai kunnon iltaraivarin”. Soitin takaisin ja kertasimme päivän – ei mitään mieltä kuohuttavaa ohjelmaa, ei jännittävää elokuvaa eikä riitaa kenenkään kanssa.
Tosin…poikani tuli antaneeksi tytölle puolikkaan jättilakun. En siis pakota koko perhettä karppaamaan satasella – kyllä meillä karkkeja näkyy. Minä vaan en niitä juuri koskaan syö. Nyt osa päätyi siskontytön suuhun. Aijai, harkitsematon teko.
Lakusta tietämätön kotiväki antoi illalla annoksen jäätelöä ja siinä se oli. Sokeri humahti lapsen päähän kuin metrinen halko ja tuloksena oli itkupotkuraivari. Sokeri ei tee hyvää kenellekään…
Karppisisko Tuulevi
Karppisiskot ja vähähiilihydraattinen elämä! 
Moikka, tuo on tuttu ilmiö. Mitä pienempi lapsi, sitä voimakkaampi on tuon ”halon” teho. Ilmiö on joskus karkeimmillaan lastensynttäreillä – sellaisilla, jossa vieraat pääsevät kontrolloimatta vetämään ”mässyä” – limsaa, sipsejä ja karkkia. Oma rauhallinen pikkupoikani on joskus tullut kotiin sellaisista ja ollut aggressiinen, karjuva, pahantuulinen… kuin uhoava pikku lapsisotilas suoraan viidakon syvyyksistä…
Olen huomannut, että kun on hiukan rajoittanut sokerin saantia arkiruoassa, niin ei onneksi lapsille se makea niin tolkuttomasti maistukaan. Silti, se vähäisempikin, vaikuttaa joskus tosi voimakkaasti.